Tää kaikki on lopult aika selkeet:
istutaa alas miettii mikä tuo yhtee ja on yhteist
ainaki me tehää kaikki virheit, se on iha okei,
kunha on valmis ottaa palauttee vastaa ja kasvaa.
(eikä vetää itkupotkuraivareit nii ku mä
jos joku ees läpällä heittää etten ois luotettava ystävä)
ymmärrystä helpottaa ottaa jonku toisen vinkkeli
hengähtelee hetkeks, kattoo älyluurin sijaa vaik himmelii
(tai kattoo sielt jotai kehittävää:
mieliala kohenee ainaki kymmene prossaa jos menee mettää
oikeesti, oon testannu, saatto olla jopa ykstoist)
Matkaan junal tai kirjal tajunnan toisee laitaa
hakee kulmii millane oikee onkaa mu paikka
mikä kaikki on hyvin ja missä pitäs skarpata
onks varaa vähe kompuroida vai pitäskö harpata – pitäs harpata.
ei oo aikaa larpata jotai ilmastonmuutosdenialistii
tai vihaa toiseutta – me ollaa kaikki erilaisii ja se on voimavara:
mä haluun olla orkesterissa jonka kaikkii soittimii en ees tunnista soittamassa
(joo emmä tiiä ees mikä ihmee soitin tää on).
toivol ei oo pelkkää päämäärää, se on myös matka
ja jos kaikki menee basaks nii ainaki voit sanoo että yritit
ainaki sä yritit, kukaa ain pysty pistää parastaa
mutt jos kaadun syliisi emmä haluu turhaa sitä tilaa varata –
siskonlapset kasvaa koko aja kui paljo niit pitäs karasta
ku mikä niit oottaa ja pysyyks turvaverkot kasassa
ja siitä riippumatta: oisko varmuude vuoks varauduttava pahimpaa
ku muutokse pelossa suljetaa rajatki kii ja sanotaa ”mun koti on mun vankila –
eiku siis turvasatama…”
katon kuvii viime viikolt kui iso osa Australiaa, Amatsonii palaa
samaa aikaa luen uutisii kui paljo skutsii tääl ollaa avohakkaa
mite me voidaa opettaa ketää välittää
jos ei nähä sen pidemmälle ku mitä meil on omis käsissä
(mitä mul o oikee käsissä?)
mite me voidaa opettaa ketää rehelliseks
jos toistetaa samaa huttuu ku mitä edelliset
siks ett se o tuttuu ja turvallista paljooks
auttaa hetke helpotus jos tulevaisuus on pelkkä pulmalista…?
ja turha täs ketää syytellä vaa käyttää energiat rakentavaan
luottaa että pystytää parempaan, pakko hakee uutta näkökulmaa
käytän kaukoputkee, mikroskooppii, zuumaan kauas heti perää lähempää tarkennan
ja huomaan vaa kaipaavani sua mun vierelle
just sua, ku vaik tää planeetta zuumates ulos pienenee
nii me ollaa silti tääl ja silti kaipaan just sua mun vierelle.
mä oon aika ujo tyyppi muttei täs enää jaksa alkaa kiertelee
yksin raskasta keskittyy istuttaa puun tainta saati sit kasvattaa siemenest
ja yhes tehes kaikki on kai ain hauskempaa
tai ainkaa ahistus ei tunnu nii karseelta –
Jorma on sanonu joskus jotai ett ”kritiikki on paras palaute”
joten kiitti, artikuloin tän nyt mahollisimman selkeesti:
se että tiiän että en tiiä paljookaa ei tee täst mitä sanon sen viisaampaa
mutt pyrin muotoilee tän nii että itteäki alkais inspaamaa:
ku meil on vaa tää yks paikka,
ja kaikki ne kirpeimmät kivut syvimmät surut hellimmät hetket
mite oppii arvostaa sitä rakkautta mitä sattuu saamaa myös sen kaiken kurjan kautta
(jollei se täysin lamauta)
toivosin ett viel tuhansie vuosie pääst ihmeiset vois kokee sit kirjoo
ku elämä monimuotosuudessaa just tekee siit niin hienoo, ja ylipäätää mahollista
siks lempeys nii itteää ku koko elonkehää kohtaa pitäs olla vetovoima joka ihmiskuntaa ohjaa, sukellellessa huomattu ett päästäksee pintaa
ei tartte eka koskettaa pohjaa.
Katso runo täältä.
← takaisin